13 Copyright © 2020 by Heikki Pekkarinen and Paul D. Norcross. All rights reserved. Toinen mahdollisuus Noin viisi tuntia myöhemmin olin jälleen vahdissa komentosillalla. Tässä vaiheessa olimme nostaneet ankkurin ja höyrysimme koilliseen Kreetaa kohti. Merelle oli laskeutunut niin paksu sumu, ettemme kyenneet näkemään edes laivan keulaa. Sumutorvet soivat koko ajan kansainvälisen lain vaatimusten mukaisesti ja sijoitimme radiopuhelimella varustetun miehen vahtiin ylös laivan keulaan. Jopa avomerellä sumu aiheuttaa vaaralliset olosuhteet, koska laivan pysäyttämiseen saattaa mennä monta mailia ja koska tutkat saattavat pettää. Komentosillalla oli kuitenkin hiljaista. Vahtivuorossa olevat tilannekuvaoperaattori, ruorimies, konehuonepäivystäjä ja pursimies hoitivat kukin hiljaa tehtäviään ja muutamat keskustelivat matalalla äänellä. Kun seisoin komentosillan ikkunan ääressä tähyillen sumuun, Herra kuiskasi: ”Paul, sumun voi hälventää.” Minä ilahduin. Muutamaa tuntia aiemmin laivan peräkannella olin tuottanut Jumalalle pettymyksen. Tuntui todella hyvältä, että Jumala antoi minulle jotakin tekemistä – minusta tuntui, että Jumala antoi minulle toisen mahdollisuuden. Hiljaisella ja tasaisella äänellä kuiskasin ikkunaan päin: ”Jumala, kiitos siitä, että hälvennät sumun Jeesuksen Kristuksen nimessä.” En ollut vielä oppinut yksinkertaisesti komentamaan Herran ilmestyksen kautta antamia asioita tapahtumaan, joten tässä vaiheessa minä vielä pyysin Jumalalta aina, kun toimin hänen minulle antaman ilmestyksen mukaan. Kului muutamia sekunteja eikä mitään tapahtunut. Sitten Jumala sanoi: ”Se oli hyvä, Paul, ja minä aion tehdä sen. Mutta haluan sinun sanovan sen vähän kovempaa.” Ei ongelmaa. Siinä olin vain minä ja komentosillan ikkuna. Minä voisin helposti korottaa ääntäni muutamalla desibelillä paljastamatta itseäni. Yritin uudelleen: ”Jumala, Jeesuksen Kristuksen nimessä, kiitos että hälvennät sumun.” Tällä kerta tuntui kuin Herra olisi taputtanut minua olkapäälle huomatessani, että taaskaan ei ollut tapahtunut mitään. ”Se on hyvä, Paul, ” hän sanoi uudelleen hengessäni, ”mutta tällä kertaa haluan sinun sanovan sen tarpeeksi kovaa, että kaikki komentosillalla kuulevat sen.” Sydämessäni aloin vajota alas. ”Mutta Herra …” Pääsin niin pitkälle vastauksessani ennen kuin hän väläytti mieleeni sen lupauksen, jonka olin tehnyt aikaisemmin ollessani peräkannella. – ”Jos sinä ikinä annat sellaisen ilmestyksen minulle uudelleen, minä lupaan, etten enää milloinkaan luhistu pelosta.” Tiesin, että minun oli huudettava kovalla äänellä, ja ainoa keino tietää varmasti Herran olevan tämän takana oli tehdä se. Komentosillan hiljaisen kiireen keskellä minä huusin: ”JUMALA, JEESUKSEN KRISTUKSEN NIMESSÄ, KIITOS ETTÄ HÄLVENNÄT SUMUN!” Komentosillalle laskeutui hiljaisuus. Äkkiä minusta tuntui, että pääni takana oli tuhannen watin polttimo lämmittämässä niskaani. Kaikenlainen keskustelu loppui. Katsoin ulos ikkunasta selkä komentosillan muihin osiin päin. Ei tapahtunut mitään. Mitä tehdään sellaisella hetkellä? Päätin teeskennellä jatkavani tehtäviäni kuten tavallisesti. Tähyilin vieressäni olevan tutkan näytön tumman varjostimen alle ja katsoin, kun näytön säde teki täyden kierroksen. Oli kulunut vain pari kolme sekuntia, mutta ne tuntuivat ikuisuudelta. Ensimmäisenä tilannekuvaoperaattori huusi: ”Vau!” Katsoin ylös tutkan näytöstä ja näin sumun hälvenneen laivalta kokonaan. Itse asiassa se oli vetäytynyt täydet viisi mailia muodostaen ringin laivan ympärille ja ympyrän sisällä oli kirkas auringon paiste. Me kaikki olimme hyvin hämmästyneitä. Jonkun ajan päästä sumuvahdin
RkJQdWJsaXNoZXIy MTU1OTMyMg==