12 Copyright © 2020 by Heikki Pekkarinen and Paul D. Norcross. All rights reserved. Kaksi iltaa myöhemmin näin kapteenin tuolissaan komentosillalla. Tiesin, että minun piti kertoa hänelle ne sanat, jotka Herra oli sanonut minulle. Ruorihytissä oli pimeää. Sanoin: ”Anteeksi herra kapteeni.” ”Mitä asiaa teillä on luutnantti Norcross?” hän vastasi. Kerroin hänelle, että olin tehnyt niin kuin hän oli käskenyt ja kysynyt Herralta, miksi en voisi pitää kokouksia vain sunnuntaisin niin kuin minun hänen mielestään pitäisi tehdä. Sitten sanoin: ”Tämä on, mitä Herra sanoi minulle: ’Minä vahvistan ja vyötän sinut, eikä minua pilkata.’” Kapteeni nousi tuolistaan. Silloin näin tämän muutoin niin ylpeän miehen nöyrempänä kuin koskaan, kun hän sanoi hämmästyneenä: ”Sanoiko Herra tuon teille?” Jatkoin kristillisten kokousten pitämistä laivalla ilman jälkiseurauksia – ainakaan häneltä. Kerran erään pitkän varustelujakson aikana telakalla Englannissa olimme tehneet aikataulun Raamattukurssille, jonka pitämiseen kokonaan meni monta tuntia joka päivä. Seminaari pidettiin sillä aikaa, kun olimme kolmen viikon varustelujaksolla Portsmouthissa, Englannissa. Yhden kurssi-istunnon jälkeen eräs sähkömiehistäni tuli luokseni hämmentyneen näköisenä. ”Mikä on vialla?” Minä kysyin. Hän tiedusteli oliko valoille tapahtunut mitään siinä kokonaan sähköllä valaistussa huoneessa, jossa pidimme kurssia. Kerroin hänelle, että ne olivat kunnossa. Hän mainitsi ottaneensa sulakkeet pois kurssin istunnon aikana ”tehdäkseen meille kepposen”. No sähkömiehethän tietävät, mitä he tekevät sulakkeilla. Hän oli tyrmistynyt kuultuaan, että lamppurivi ei edes vilkkunut, vaikka niiden piirin sulakkeet oli poistettu kokonaan. Minä iloitsin. Päätin olla välittämättä hänen uppiniskaisesta teostaan. Herra oli hänet jo tuominnut. Opin olemaan tuottamatta Jumalalle pettymystä Eräänä iltapäivänä olimme ankkurissa Solumin lahdella Libyan rannikon edustalla. Se oli kansainvälisten vesien suhteellisen kuuma paikka, jota sekä Venäjän että Yhdysvaltain laivat käyttivät ankkuripaikkana sataman ulkopuolella tehtäviä korjauksia ja ylläpitoa varten. Toinen laivueemme hävittäjä oli ankkurissa laivamme tyyrpuurin puolella mailin päässä. Laivueen komentaja, amiraali, oli tuolla laivalla. Hänen oli määrä vierailla laivallamme sinä päivänä. Mutta oli ongelma. Molempien laivojen helikopterit olivat huollossa ja meri oli liian töyssyinen pienen veneen vesille laskemista varten. Amiraali oli jumissa ilman kyyditystä. Olin kävellyt kannella peräpeilille, joka on peräkannen takaosassa. Lähestyin apulaiskomentajaani ja aseupseeriani, jotka tuijottivat reelingin vieressä toista laivaa. Tullessani paikalle varapäällikkö nosti käsivartensa ja sanoi: ”Eikö olisikin hienoa kyetä tyynnyttämään meri?” En tiennyt halusiko hän pilailla kustannuksellani vai oliko hän tosissaan, mutta juuri silloin Herra käski minun tehdä se – komentaa merta ja tuulta tyyntymään. ”Mutta Herra,” minä sanoin, ”entä jos se ei tapahdukaan? Minun esimieheni ajattelevat, että olen tärähtänyt ja heittävät minut pois laivalta.” Herra vastasi nopeasti ja sanoi: ”Minä teen sen, jos vaadit sitä minun nimessäni.” Minä keksin kaksi syytä lisää olla tekemättä sitä ja se hetki meni ohi. Minusta tuntui, että olin tuottanut Jumalalle pettymyksen ja tunsin itseni murskatuksi. Tiedän yhä tänä päivänä, että jos minulla olisi ollut uskoa totella Herran antamaa ilmestystä joitakin mahtavia asioita olisi tapahtunut. Tähän päivään asti edelleen kuvittelen, komennettuani merta ja tuulta tyyntymään Jeesuksen Kristuksen nimessä, itseni sanomassa apulaispäällikölle: ”Varapäällikkö, kertokaa kapteenille, että hänellä on viisi tuntia aikaa viettää amiraalin kanssa eikä minuuttiakaan enempää!” Mutta se hetki meni ohi. Ne kaksi muuta upseeria menivät pois ja jäin yksikseni reelingin äärelle. Surussani sanoin Jumalalle, että jos hän ikinä antaisi sellaisen ilmestyksen minulle uudelleen, en enää milloinkaan luhistuisi pelosta.
RkJQdWJsaXNoZXIy MTU1OTMyMg==